Halusin tehdä toisenkin blogin, blogin joka käsittelee pelaamista, kokeilujani
mutta myös pidemmälle päässeitä projektejani. Sillä tykkään kokeilla, mutta se
että jään pelin pariin pidemmäksi aikaa, vaatii jo jotain enemmän, peliltä ja
minulta. Mutta olen aika avarakatseinen kokeiluissani, osan peleistä omistan
omanani ja osasta on vain se kokeiluversio. Aloitetana tuollaisella pidemmälle
päässeellä pelillä.
Olen paria viikkoa sitten saanut käsiini sellaisen aarteen kuin Catherine.
Se on peli PS3:lle ja harkitsin sen ostoa pitkään, kunnes yhtäkkiä päätin että
tottakai se kuuluu hyllyyni. Se on Atluksen , se näytti kivalta ja idea oli
erikoinen, samoin juoni. En voi sanoa että pelin idea olisi ihan uusi, sillä
onhan samanmoisia puzzleja ennenkin tehty, mutta ei näin tarinapohjaisena, ei
ainakaan minun kohdalleni ole sattunut. Toki, myös se fakta että pelillä on
korkea ikäraja, joka johtuu kauhun ja veren lisäksi, pornahtavasta kuva
varastosta ja välillä puheistakin, lisäsin kiinnostustani. Olen nyt pelaillut
peliä tuon parisen viikkoa.
Sitten itse pelin kimppun. Tiesin pelistä jo jotain etukäteen, mutta suurin
osa tuli silti ja onneksi yllätyksenä. Tarinasta en paljasta paljoa, koska en
harrasta juonen kertomista, ja toiseksi haluan välttää spoilaamista. Päähahmona
hyörii Vincent niminen heppu, hänen rinnallaan on tyttöystävä ja miespuolisia
kavereita, joiden kanssa hän viettää iltojaan istumalla baarissa ja
ryyppäämällä, eli perinteinen suomalainen mies.. Niin kyse on siis japsista..
Vincentin ongelmana on painajaiset, joissa kaikki esiintyy lampaina, eli
kyseessä ei ole ihan tavalliset painajaiset, tämän lisäksi niistä herätäkseen
pitää ratkoa puzzleja. Kuolettavia sellaisia. Kyse on laatikoista, niiden
avulla rakennetaan tie vapauteen. Niitä pitää työntää, vetää, pudotella ym..
Niitä on myös montaa eri sorttia.
Puzzleja ratkotaan kentissä ja kentät
sisältävät erimäärän erilaisia pienempiä kenttiä, joista viimeisenä on pääkki.
Jokaisen kentän välissä on mahdollisuus tallentamiseen ja kenttiin pääsee
takaisin myöhemmin. Jokaisesta kentästä saa myös pokaalin, riippuen siitä
kuinka hyvin sen on suorittanut. Peli antaa mahdollisuuden virheiden tekoon, eli
pystyt tiettyyn pisteeseen asti perumaan päätöksiäsi. Osa kentiestä on pitkiä
ja siksi jatkopaikat, ovat todella tarpeellisia. Puzzlejen lisäksi peli
sisältää päätöksen tekoa, eli päätösvalta siirtyy välillä pelaajalle, ihmisten
kanssa juttelua ja yhden pikkupelin.
Oma mielipiteeni ja tunteeni pelistä: tarina oli alusta lähtien hyvin
mielenkiintoinen. Se jaksoi kiinnostaa, se ei ollut liian yksinkertainen eikä
liian hankala. Hahmoista, niin päähahmo on minusta vätys ja saamatton, enkä
siis pidä hänestä. Mutta muut hahmot kyllä nappasivat mukaansa. Ääninäyttely on
yllättävän hyvää, vaikkakin huulisynkka ei välillä oikein toimi. Animaatio on
hyvin tehtyä ja grafiikka muutenkin miellyttää silmääni. Hahmot ovat kauniita,
omalaatuisia ja ilmeet todella yksilöllisiä. Musiikki sopii peliin, aina
silloin kun sen huomaan, se nimittäin jää aika pahasti taustalle.
Pelimekaniikka toimii, idea on todella yksinkertainen, joten näppäinten
opiskelussa ei mene kauaa, eikä niitä edes ole montaa.
Perusidean tajuaa heti,
mutta muuten peli haastaa pelaajan, ainakin minut. Onneksi voi valita, pelaako
easylla, normalilla vai hardilla. Minä, ihmisenä joka ei jaksa kauaa takuta kenttien
kanssa, valitsin easyn. Ja jos tulee katuma päälle, niin samoja kenttiä voi ja
kannattaa peleta uudestaan, vaihtaa vain vaikeusastetta. Peli on välillä
todella hermoja raastava ja usein tuntuu kuin kenttää ei edes olisi tarkoitus
päästä läpi, mutta sitten jostain, pilkahtaa valo, ja kaikki selkenee. Mutta
kun kokeilet kenttää uudestaan, törmäät taas samaan ongelmaan ja ihmettelet
miten ihmeessä selvitit sen aiemmin. Niin ja tuo undo nappi, se on paha, ja se
vie pisteitä, eli sitä ei kannattaisi painella, mutta kun ei jaksaisi aloittaa
alusta/keskeltä, niin sitä tulee sitten näpyteltyä liikaakin. Olen huutanut,
haukkunut ja inhonnut tätä peliä ja samalla rakastanut. Sillä nuo tunteethan
ovat tunnetusti todella lähellä toisiansa.
Siitä huolimatta että osa puzzleista
on todella hankalia, niin niiden pariin haluaa palata, pelin haluaa pelata
läpi. Sillä siitä haluaa ahmia kaiken kauneuden ja kauheuden heti. Niin kävi
minulle, sillä nyt olen pelannut peliä päivittäin, vähintään tunnin päivässä ja
se on minulle paljon. Ainoat kunnon miinukset, jotka voin antaa, on että
tietyissä kohdissa tarina tuntuu pitkitetyltä ja päätösvaltaa on liian vähän.
Sillä tietyissä tilanteissa, olisin antanut mitä vain siitä, että olisin saanut
mennä tv:seen ja estää Vincenttiä, mutta kaikki pelit eivät ole Persona-pelejä,
joten asia oli vain nieltävä. Toki päähahmon vaihtaminen toiseen, olisi ollut
minulle palvelus, mutta Vincentin kanssa oppi pärjäämään. Näistä pettymyksistä
huolimatta, olen vakuuttunut pelistä ja todella iloinen hankinnastani.
Annan tälle sammakolle yhdeksän pusua kymmenestä